Savannilta leikkaussaliin. 24 hours of stunning Namibia
Nyt on kuulkaas kaverit viimeiseen vuorokauteen mahtunut niin paljon mahtavuutta!
Mainittakoon tässä vaiheessa jo, että kirjoitus sisältää kuvia, mitkä eivät sovi herkille.
Aloitetaan eilisestä.
Työpäivän jälkeen lastenosastolla, kotiuduttiin ja nautittiin altaalla auringosta. Meillä oli jo aijemmin ollut puhetta talon isännän perheen omistamasta farmista, jossa voisi nähdä eläimiä, ja halukkaille voisi olla tiedossa myös mahdollisesti ratsastusta. Keskustelu farmille menosta jäi silloin vain ajatukseksi, sillä täälläpäin asioiden "järjestelyyn" (lue: aikaansaamiseksi) voi joskus kulua viikkoja. Isäntä ei toki myöskään omista farmia, joten ensin täytysi keskustella asiasta hänen vanhempiensa kanssa.
Kaikkien yllätykseksi eilen iltapäivästä tää meidän vuokranantaja ilmoitti, että nyt kävi kuulkaas tytöt sellainen juttu, että hänen on lähdettävä farmille auttamaan veljeään. Veljen auto oli sammunut keskelle savannia, ja tarvittavia vehkeitä korjaamiseen ei paikan päällä ollut. Ei muuta kun kamppeet kasaan ja koko joukko autoon. Mukaan suositeltiin otettavaksi vettä sekä jotain pientä syömistä, koska paikka on kirjaimellisesti keskellä ei mitään.
Ja voi luoja sitä automatkaa. Täällä ei nopeusrajoituksia tunneta nimittäin nimeltäkään. Pehmeällä rantahiekan tyyppisellä hiekkatiellä voi huoletta ajaa talla pohjassa. Ajokulttuuri eroaa kyllä roimasti suomesta, mutta täällä ihmiset ovat tottuneet ajamaan omalla tavallaan.
Matka farmille kesti arviolta pari tuntia. Loppumatka oli sellaista kinttupolkua, että valkeni mullekkin, miksi alla on maastoauto. Perille kun päästiin farmin työntekijät ja tän meidän isännän veli otti toisen auton alle ja lähdettiin yhdessä etsimään sitä hajonnutta autoa sieltä savannin keskeltä. Ja joo...siinä meni tovi. Ehkä noin tunnin kuluttua löydettiin kuitenkin auto ja miehet rupes vaihtamaan siihen akkua ja rengasta.
Kello oli tällöin jo seitsemän paikallista aikaa, eli aurinko oli laskenut ja oli ihan pimeää. Ette voi uskoa kuinka upea tähtitaivas meidän yläpuolella näkyi pimeällä savannilla. Huikea näky. Siinä tulin miettineeksi, että onneksi tuli lähdettyä tänne.
Paluu matka autolta farmille oli kuin mistäkin action leffasta, kun me tytöt seisottiin lava-auton lavalla kaikkien niiden mäkien,kuoppien ja kivien heitellen autoa välillä sinne sun tänne. Onneksi oli kokenut loistokuski ratissa. Matkan aikana muuten nähtiin kaiken näköisiä elukoita! Villisikoja, antilooppeja, muurahaiskarhu, jäniksiä, lintuja, ja jotain oravan näköisiä hyppiviä kavereita kans. Ja kaikki ihan muutamien metrien päästä. Mahtava ilta kaikkinensa.
Puhumattakaan tästä päivästä...
Aloitettiin tänään työpäivä leikkurissa. Meillä ei täällä ole varsinaista ohjaajaa, vaan pitää itse reippaasti mennä, ja kysyä apua, tai ohjausta. Aamusta törmättiin pukkareilla mukavaan lääkäriopiskelijaan ja kysyttiinkin heti, olisiko mahdollista päästä hänen kanssaan seuraamaan leikkausta. Nainen totesi heti, että tottakai, tulkaa vain. Pukkareilta lähdettiin yhdessä etsimään oikeaa salia. Leikkaussaleja on useampi, ja salien välissä on tarvikevarastoja. Salien ovet ovat melkeimpä kokoajan auki, ja viereisten salien äänet kaikuvat käytävillä.
Kun päästiin oikeaan saliin, kysyttiin minkälainen leikkaus on edessä. Mua vähän jännitti miten kroppa reagoi, kun kyseessä on ensimmäinen leikkaus jonka näen läheltä. Kupsahdanko samantien, tai kärsinkö pahoinvointia.
Nainen kertoi, että salissa leikkauspöydällä makaava vanhempi nainen on melkoinen riskipotilas. Monisairas hän oli ainakin, ja kärsi monista lääkeaineallergioista, muuta en oikein siinä kaiken keskellä ymmärtänyt. Potilaan leuka oli ilmeisesti ollut pois paikoiltaan maaliskuusta asti, ja nyt leikkauksessa oli tarkoitus laittaa leuka paikoilleen.
Anestesian aloitus kesti ihan älyttömän pitkään, ja kun se oli vihdoin saatu aloitettua, tila romahti hetkellisesti. Potilas kouristeli ja verenpaineet heittelivät miten sattuu. Onneksi se saatiin kuitenkin vakautettua melko nopeasti. Tilanteen jälkeen anestesialääkärit ja leikkaavat lääkärit tuntuivat keskustelevan pitkään suoritetaanko toimenpidettä ollenkaan, mutta päätyivät leikkaamaan.
Potilaalla porattiin molemmille puolille leukaluuta reiät, ja leuka saatiin otettua pois paikaltaan. Tämän jälkeen lääkärit alkoivat asettelemaan leukaa uuteen asentoon. Toimenpiteessä oli mukana kaksi leikkaavaa lääkäriä, ja kaksi anestesialääkäriä, instrumenttihoitaja, yksi avustava lääkäriopiskelija, sekä kaksi avustajaa jotka tekivät vähän kaikkea tarvittavaa.
Leikkaus kesti yhteensä yli neljä tuntia, ja lääkäriopiskelija tuntui olevan jotenkin todella turhautunut leikkaavan lääkärin toimintaan. Potilaalla meni koko leikkauksen ajan iv nesteytys johon lisättiin kortisonia, adrenaliinitippa, ja relaksanttia, anesteettia sekä opioidia anestesialääkärit lisäilivät ajoittain. Potilaan tila, monitorissa näkyvät arvot, sekä annetut lääkkeet kirjataan tietyin väliajoin käsin paperille.
Kolmannen tunnin kohdalla me Anskun kanssa vaihdettiin seuraavaan saliin, koska siellä oli alkamassa toinen meitä kiinnostava leikkaus. Ja ONNEKSI vaihdettiin!
Toiseen saliin mennessämme esittäydyimme ja kysyimme voisimmeko tulla seuraamaan operaatiota, leikkaava lääkäri toivotti meidät tervetulleiksi ja kysyi englanniksi mistä olemme kotoisin. Kun kerroimme olevamme Suomesta, saimme vastaukseksi "Ooo, hienoa, tervetuloa!". Kysyin mieheltä mistä hän on oppinut Suomea noin hyvin ja arvatkaa mikä vastaus oli..."Minä olen Suomalainen". Leikkaava lääkäri oli tosiaan Suomesta. Sitä hämmennyksen määrää.
Edellinen operaatio oli juuri lopuillaan salissa, joten jäätiin seuraamaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Kyseessä oli nuori mies, jolta oli murtunut pohje ja sääriluu. Leikkaushaava oli kuitenkin juuri tullessamme ommeltu kiinni.
Toiminta saleissa on todella nopeaa potilaiden välillä. Kun haava on ommeltu, potilas siirretään sänkyyn ja samalla salin siivous jo alkaa. Siivouksessa pestään lattia ja leikkauspyötä, vaihdetaan roskikset ja haetaan seuraavan leikkauksen instrumentit valmiiksi. Anestesiamuodosta riippuen potilas on joko hereillä, tai herää kaiken tämän keskellä. Anestesialääkäri kärrää sängyn heräämöön ja hakee uuden potilaan. Kaikessa tässä kestää yhteensä n. vartti, ja seuraava potilas kärrätään jo ovista sisään. Kysyin leikkausten välissä lääkäriltä, eikö hän pidä taukoja ollenkaan. Hän kertoi , että sairaalassa on niin paljon leikattavia, että samanlaiset tauot kuin Suomessa eivät ole mahdollisia. Hän puhui myös jotakin siitä, että leikkausten välillä bakteerit eivät ehdi ns. laskeutumaan ilmasta, mutta ommellun haavan päälle laitettava töhnä (muistuttaa hieman haavahunajaa ulkonäöltään, mutta en tiedä tarkkaan mitä aine on) estää tehokkaasti tulehduksia. Maassa maan tavalla, niinhän se on.
Seuraavana oli vuorossa käden jänteiden leikkaus. Potilas ei saanut vasemman käden sormia koukkuun edellisen leikkauksen jäljiltä, joten käsi täytyi leikata uudelleen. Lääkäri poisti arpikudosta runsaasti jänteiden ympäriltä. Leikkauksen aikana juteltiin hoitajille Suomesta, ja tunnelma oli jotenkin tosi mukava ja rento.
Päivän viimeiseen leikkaukseen oli tulossa 16v poika, joka oli ?hypännyt? lasin läpi. Täällä ei kauhesti välttämättä tiedetä potilaan taustoista, eivätkö kaikki niitä ole halukkaita edes kertomaan. Lasi oli viiltänyt vasemman nilkan kolme jännettä poikki. Nilkkaa ei siis pystynyt ojentamaan ollenkaan ylöspäin, eivätkä pojan varpaat edellämainitusta syystä liikkuneet myöskään. Kun potilas oli valmisteltu lääkäri kysyin haluammeko me avustaa operaatiossa. Katseltiin hieman ihmeissämme, ja todettiin heti että todellakin halutaan!
Hoitaja auttoi meitä pukemaan steriilit vaatteet ja lääkäri pyysi meitä istumaan viereensä. Ja siinähän sitä sitten autettiin! Pidettiin leikkaushaavaa auki, siirrettiin jalkaa aina tarvittavaan asentoon, pidettiin jänteitä kiinni toisissaan ompelun ajan, ja autettiin tikkauksessa, sekä kipsauksessa.
Puhumattakaan siitä et nähtiin koko operaatio vaan senttien päästä! Voin sanoa että siistein kokemus tähän mennessä, ehdottomasti!
Ensiviikko menee vielä leikkurissa, mitähän kaikkea se tuo tullessaan. Nyt tää intopinkee kiittää ja kuittaa!
Mainittakoon tässä vaiheessa jo, että kirjoitus sisältää kuvia, mitkä eivät sovi herkille.
Aloitetaan eilisestä.
Työpäivän jälkeen lastenosastolla, kotiuduttiin ja nautittiin altaalla auringosta. Meillä oli jo aijemmin ollut puhetta talon isännän perheen omistamasta farmista, jossa voisi nähdä eläimiä, ja halukkaille voisi olla tiedossa myös mahdollisesti ratsastusta. Keskustelu farmille menosta jäi silloin vain ajatukseksi, sillä täälläpäin asioiden "järjestelyyn" (lue: aikaansaamiseksi) voi joskus kulua viikkoja. Isäntä ei toki myöskään omista farmia, joten ensin täytysi keskustella asiasta hänen vanhempiensa kanssa.
Kaikkien yllätykseksi eilen iltapäivästä tää meidän vuokranantaja ilmoitti, että nyt kävi kuulkaas tytöt sellainen juttu, että hänen on lähdettävä farmille auttamaan veljeään. Veljen auto oli sammunut keskelle savannia, ja tarvittavia vehkeitä korjaamiseen ei paikan päällä ollut. Ei muuta kun kamppeet kasaan ja koko joukko autoon. Mukaan suositeltiin otettavaksi vettä sekä jotain pientä syömistä, koska paikka on kirjaimellisesti keskellä ei mitään.
Ja voi luoja sitä automatkaa. Täällä ei nopeusrajoituksia tunneta nimittäin nimeltäkään. Pehmeällä rantahiekan tyyppisellä hiekkatiellä voi huoletta ajaa talla pohjassa. Ajokulttuuri eroaa kyllä roimasti suomesta, mutta täällä ihmiset ovat tottuneet ajamaan omalla tavallaan.Matka farmille kesti arviolta pari tuntia. Loppumatka oli sellaista kinttupolkua, että valkeni mullekkin, miksi alla on maastoauto. Perille kun päästiin farmin työntekijät ja tän meidän isännän veli otti toisen auton alle ja lähdettiin yhdessä etsimään sitä hajonnutta autoa sieltä savannin keskeltä. Ja joo...siinä meni tovi. Ehkä noin tunnin kuluttua löydettiin kuitenkin auto ja miehet rupes vaihtamaan siihen akkua ja rengasta.
Kello oli tällöin jo seitsemän paikallista aikaa, eli aurinko oli laskenut ja oli ihan pimeää. Ette voi uskoa kuinka upea tähtitaivas meidän yläpuolella näkyi pimeällä savannilla. Huikea näky. Siinä tulin miettineeksi, että onneksi tuli lähdettyä tänne.
Paluu matka autolta farmille oli kuin mistäkin action leffasta, kun me tytöt seisottiin lava-auton lavalla kaikkien niiden mäkien,kuoppien ja kivien heitellen autoa välillä sinne sun tänne. Onneksi oli kokenut loistokuski ratissa. Matkan aikana muuten nähtiin kaiken näköisiä elukoita! Villisikoja, antilooppeja, muurahaiskarhu, jäniksiä, lintuja, ja jotain oravan näköisiä hyppiviä kavereita kans. Ja kaikki ihan muutamien metrien päästä. Mahtava ilta kaikkinensa.
Puhumattakaan tästä päivästä...
Kun päästiin oikeaan saliin, kysyttiin minkälainen leikkaus on edessä. Mua vähän jännitti miten kroppa reagoi, kun kyseessä on ensimmäinen leikkaus jonka näen läheltä. Kupsahdanko samantien, tai kärsinkö pahoinvointia.
Anestesian aloitus kesti ihan älyttömän pitkään, ja kun se oli vihdoin saatu aloitettua, tila romahti hetkellisesti. Potilas kouristeli ja verenpaineet heittelivät miten sattuu. Onneksi se saatiin kuitenkin vakautettua melko nopeasti. Tilanteen jälkeen anestesialääkärit ja leikkaavat lääkärit tuntuivat keskustelevan pitkään suoritetaanko toimenpidettä ollenkaan, mutta päätyivät leikkaamaan.
Potilaalla porattiin molemmille puolille leukaluuta reiät, ja leuka saatiin otettua pois paikaltaan. Tämän jälkeen lääkärit alkoivat asettelemaan leukaa uuteen asentoon. Toimenpiteessä oli mukana kaksi leikkaavaa lääkäriä, ja kaksi anestesialääkäriä, instrumenttihoitaja, yksi avustava lääkäriopiskelija, sekä kaksi avustajaa jotka tekivät vähän kaikkea tarvittavaa.
Leikkaus kesti yhteensä yli neljä tuntia, ja lääkäriopiskelija tuntui olevan jotenkin todella turhautunut leikkaavan lääkärin toimintaan. Potilaalla meni koko leikkauksen ajan iv nesteytys johon lisättiin kortisonia, adrenaliinitippa, ja relaksanttia, anesteettia sekä opioidia anestesialääkärit lisäilivät ajoittain. Potilaan tila, monitorissa näkyvät arvot, sekä annetut lääkkeet kirjataan tietyin väliajoin käsin paperille.
Kolmannen tunnin kohdalla me Anskun kanssa vaihdettiin seuraavaan saliin, koska siellä oli alkamassa toinen meitä kiinnostava leikkaus. Ja ONNEKSI vaihdettiin!
Toiseen saliin mennessämme esittäydyimme ja kysyimme voisimmeko tulla seuraamaan operaatiota, leikkaava lääkäri toivotti meidät tervetulleiksi ja kysyi englanniksi mistä olemme kotoisin. Kun kerroimme olevamme Suomesta, saimme vastaukseksi "Ooo, hienoa, tervetuloa!". Kysyin mieheltä mistä hän on oppinut Suomea noin hyvin ja arvatkaa mikä vastaus oli..."Minä olen Suomalainen". Leikkaava lääkäri oli tosiaan Suomesta. Sitä hämmennyksen määrää.
Edellinen operaatio oli juuri lopuillaan salissa, joten jäätiin seuraamaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Kyseessä oli nuori mies, jolta oli murtunut pohje ja sääriluu. Leikkaushaava oli kuitenkin juuri tullessamme ommeltu kiinni.
Toiminta saleissa on todella nopeaa potilaiden välillä. Kun haava on ommeltu, potilas siirretään sänkyyn ja samalla salin siivous jo alkaa. Siivouksessa pestään lattia ja leikkauspyötä, vaihdetaan roskikset ja haetaan seuraavan leikkauksen instrumentit valmiiksi. Anestesiamuodosta riippuen potilas on joko hereillä, tai herää kaiken tämän keskellä. Anestesialääkäri kärrää sängyn heräämöön ja hakee uuden potilaan. Kaikessa tässä kestää yhteensä n. vartti, ja seuraava potilas kärrätään jo ovista sisään. Kysyin leikkausten välissä lääkäriltä, eikö hän pidä taukoja ollenkaan. Hän kertoi , että sairaalassa on niin paljon leikattavia, että samanlaiset tauot kuin Suomessa eivät ole mahdollisia. Hän puhui myös jotakin siitä, että leikkausten välillä bakteerit eivät ehdi ns. laskeutumaan ilmasta, mutta ommellun haavan päälle laitettava töhnä (muistuttaa hieman haavahunajaa ulkonäöltään, mutta en tiedä tarkkaan mitä aine on) estää tehokkaasti tulehduksia. Maassa maan tavalla, niinhän se on.
Päivän viimeiseen leikkaukseen oli tulossa 16v poika, joka oli ?hypännyt? lasin läpi. Täällä ei kauhesti välttämättä tiedetä potilaan taustoista, eivätkö kaikki niitä ole halukkaita edes kertomaan. Lasi oli viiltänyt vasemman nilkan kolme jännettä poikki. Nilkkaa ei siis pystynyt ojentamaan ollenkaan ylöspäin, eivätkä pojan varpaat edellämainitusta syystä liikkuneet myöskään. Kun potilas oli valmisteltu lääkäri kysyin haluammeko me avustaa operaatiossa. Katseltiin hieman ihmeissämme, ja todettiin heti että todellakin halutaan!
Hoitaja auttoi meitä pukemaan steriilit vaatteet ja lääkäri pyysi meitä istumaan viereensä. Ja siinähän sitä sitten autettiin! Pidettiin leikkaushaavaa auki, siirrettiin jalkaa aina tarvittavaan asentoon, pidettiin jänteitä kiinni toisissaan ompelun ajan, ja autettiin tikkauksessa, sekä kipsauksessa.
 |
| Tuossa sitä istuttiin lääkärin apuna koko leikkauksen ajan. HUIKEE FIILIS! |
Ensiviikko menee vielä leikkurissa, mitähän kaikkea se tuo tullessaan. Nyt tää intopinkee kiittää ja kuittaa!
