Katutura State Hospital and Paediatric ward

Moikka taas!

Nyt on muutama harkkapäivä takana Katutura State Hospitalissa. Kerrompa siis muutaman sanan nyt tämän kaupungin keskussairaalan meiningeistä.

Ensimmäisenä päivä oltiin sovittu, että tavataan meidän perehdyttäjä klo.8 sairaalan aulassa. Oltiin kuitenkin monesti kuultu, että häntä voi joutua odottamaan pitkäänkin, koska tää "Afrikan aika" ei oo ihan yhtä minuutin tarkka kun meillä Suomessa. Tästä viisastuneina lähdettiin reippaasti kyselemään vastaantulevilta hoitajilta, mistä voisimme kyseisen sisaren löytää. Täällä hoitajat siis kutsuvat aina toisiaan sisariksi, etu- tai sukunimiä puhekielessä ei kuule oikeastaan ollenkaan.

Kyllä siinä muutama kerros tuli käytyä läpi kahdenksan kerroksisesta sairaalasta, kunnes vastaamme käveli nainen jolta kysyimme neuvoa. Kesken lauseen kuitenkin huomasimme hänen nimikyltistään, että edessämme seisoi juuri etsimämme henkilö. Sisar kertoi, että ei ollut huomannut ajan kulua ja oli juuri lähdössä etsimään meitä. Hän oli iloisesti yllättynyt kun olimme etsineet hänet, ja ihmettelikin miten olimme siinä edes onnistuneet. Sairaalan kokoa ajatellen sanoisin, että todella hyvällä tuurilla oli varmasti osuutta siinä asiassa.

Sisar ohjasi meidät huoneeseensa, jossa hoidimme kaikki paperiasiat kuntoon ja samalla hän antoi pienen infopläjäyksen sairaalasta ja sen osastoista. Ensimmäinen kymmenminuuttinen meni ainakin mulla siihen kun yritin saada puheesta selvää. Hetki siinä meni, mutta vähitellen alkoi hahmottamaan eri sanojen lausumista ja jos ei muuta, ainakin punainen lanka koko stoorista jäi käteen. Sisar kuunteli myös tosi paljon meidän omia toiveita siitä, mihin osastoille me halutaan harjoittelun aikana mennä. Ja kyllähän se tuleva kolme kuukautta nyt vaikuttaa ihan super siistiltä!

Lopuksi käytiin nopeasti esittäytymässä jokaisella tulevalla osastolla sisaren kanssa.

Ensimmäinen päivä lastenosastolla.

Osastoja on muutama, mutta me mentiin sellaiselle missä lasten ikä on 0-2 vuotta. Aamu alkoi raportilla, jonka yöhoitaja pitää. Raportilla on mukana kaikki hoitajat ja opiskelijat. Se tuntui hassulta, koska meitä oli yhteensä nopeasti laskettuna ainakin kymmenen. Raportti pidetään niin että jokaisen huoneen jokaisella paikalla käydään ja kyseisestä potilaasta kerrotaan tarvittavat tiedot. Täytyy myöntää, että vaikka tottakai käveltiin mukana, koko raportti meni meiltä ihan ohi. Yöllä työskennellyt sisar puhui niin hiljaa, että luulen vain aivan vieressä olijoiden kuulleen hänet. Huoneita on yhteensä 4 + eristyshuoneet. Ensimmäisessä huoneessa ovat vastasyntyneet ja aliravitsemuksesta kärsivät vauvat. Toisessa kriittisesti sairaat + orvot (huone on kaksi jakoinen lasiseinällä). Kolmas ja neljäs huone on vauvoille joiden tila ei ole kriittinen, ja he ovat muutenkin melko hyvinvoivia, lähellä kotiin pääsemistä. Eristyksessä oli tällä hetkellä äitejä lastensa kanssa vain, koska muualla ei ollut tilaa.

Kuva tyhjästä eristyshuoneesta.

Muutamissa huoneissa on tila jaettu puoliksi betonista ja puoliksi lasista rakennetuilla väliseinillä. Tällaisen minihuoneen tila on arviolta n.8-10 neliötä. ja joissain huoneissa oli jopa kolme äitiä patjoillaan makaamassa vauvojen kanssa. Sänkyjähän ei nimittäin läheskään joka huoneessa ole.
Raportin jälkeen päivä aloitetaan vauvojen punnitsemisella. Sisaret pyytävät äitejä riisumaan vauvat, ja tuomaan heidät vaa'alle, joita on koko osastolla yksi, kun taas vauvoja arviolta ainakin kolmekymmentä. Tämä homma oli siis melko hidasta. Punnitsemisen yhteydessä jokaiselle äidille jaetaan 2 vaippaa vauvaa kohden päiväksi. Kaikki tiedot kirjataan käsin kansioihin.
Tämän jälkeen sisaret jakautuvat ottamaan vitaaleja. En ole varma oliko lämpö ja paino ainoat arvot jotka otetaan päivittäin jokaiselta, muut sitten voinnin mukaan.
Vitaalien jälkeen on vuorossa ruoan jako äideille ja vellin sekä maidon jako vauvoille. Tässä vaiheessa päästiin Anskun kanssa myös hommiin mukaan, sillä osastolla on viisi orpoa vauvaa, joista hoitajat pitävät huolen vuorokauden ympäri. Kyllähän siinä sydän jätti lyönnin välistä kun kuunteli mistä nämäkin suklaasilmät olivat tiensä                                                     sairaalalle löytäneet.

Kun olin syöttämässä yhtä tyttöä hoitajien taukohuoneessa, tuli osastonhoitaja toteamaan mulle, että taidat viedä tuon tytön mukanasi Suomeen. Myöhemmin kysyttiin mihin orpojen vauvojen tie sairaalalta johtaa, ja ihan tarkkaa vastausta ei oikein saatu. Sen puheesta ymmärsin että jos vauvoja ei adoptoida, he siirtyvät sosiaaliviranomaisten huomaan, mutta missä iässä. se jäi arvoitukseksi. Ehkä saadaan tähän vielä vastaus myöhemmin. Orvoille on myös järjestetty sairaalan tiloissa toimintaterapiaa, mikä on musta upee juttu, heidän kanssaan kun ei hoitajat ehdi kuitenkaan niin paljon touhuta. Päästiin seuraamaan myös sitä. Itse en ole koskaan aikaisemmin toimintaterapiassa ollut joten en osaa sanoa kuinka paljon se eroaa Suomen vastaavasta. Tilassa oli kuitenkin paljon leluja, ja kaksi naista jumppaamassa lapsia.

Kuva osaston käytävältä

Onhan tää kaikkinensa ihan erilaista kun rakkaassa koto-Suomessa, mutta kaikkiaan kuitenkin päivästä jäi hyvät fiilikset. Osaston porukka oli suurimmaksi osaksi mukavaa ja helposti lähestyttävää, ja jos ei muuten juteltavaa löydy, meistä molemmat saa huomiota ainakin tatuointien takia, koska moni tulee kyselemään että mitä ne ovat, missä ollaan ne otettu tai kehuvat muuten vain.

Huomenna ollaan vielä samalla osastolla, torstaina mennään mahdollisesti seuraamaan jotakin leikkausta, ja ensiviikosta ei olla vielä ihan varmoja pysytäänkö tuolla lastenosastolla, vai siirrytäänkö jollekkin toiselle.

Kuulemisiin!