These are goodbyes, or are they?

Viimeiset viikot meni kyllä niin keskittyessä loppujen harkkatuntien suorittamiseen ja vapaa-ajasta nauttimiseen, että kirjoittaminen jäi.
Nyt parin viikon kotiutumisjakson jälkeen kykenee taas keskittymään olennaiseen.

Tosiaan viimeisen kirjoituksen jälkeen lupailin kertoa kokemuksia synnäriltä. Me käyntiin Anskun kanssa tutustumassa kahden eri sairaalan synnytysosastoille. Toimintatavoiltaan ne ei juuri eronneet toisistaan.
Mulle tuli yllätyksenä se, että jokainen tuleva äiti synnytti ilman minkäänlaista kipulääkitystä. Osa syy on resursseissa, mutta hoitaja kertoi sen myös liittyvän vahvasti kulttuuriin useiden äitien kohdalla. Heidän kulttuurissaan siis asia nähdään niin, että äidin tulee kestää synnytys ilman kipulääkitystä. Se kuvastaa äidin vahvuutta tuleviin koitoksiin ja  sillä periaatteessa lunastetaan "oikeus tulla äidiksi".
Toinen, mielestäni kevyesti ristiriidassa aikaisemmin mainitsemani asian kanssa on se, että äidit eivät saa pitää synnytyksen aikana kovaa ääntä. Äänen korottaminen johti jokaisessa synnytyksessä siihen, että joku hoitajista käski äiti olemaan hiljempaa, sillä tuleva lapsi voisi säikähtää, tai synnytyssalin ulkopuolella olevat ihmiset voisivat metelistä häiriintyä. Siinä huomasi myös ison eron synnyttäjien kesken. Jos kyseessä ei ollut ensisynnytys, monet äideistä eivät pahemmin ääntä pitäneet. Itsellä nousi tuskan hiki pelkästä katsomisesta.
Ehkä parhaiten mieleeni tuolta jaksolta jäi eräs meidän kanssa samanikäinen nainen joka oli ensisynnyttäjä.
Jo työpäivän alussa häneen tuli kiinnitettyä huomiota. Huomio itselläni kiinnittyi siitä syystä, että naisella oli poikaystävä mukana sairaalalla. Se, että mies on naisen mukana synnytyksessä oli ainakin tuossa sairaalassa todella harvinaista. Hoitajat kertoivat, että suuri osa synnyttäjistä on yksinhuoltajia.
Avautumisvaihe kesti naisella tosi pitkään, ja häntä näkikin pitkin päivää kävelemässä ulkona tai pitkin sairaalan käytävää.
Kun nainen siirtyi vihdoin synnytyssaliin, seurattiin perässä. Meitä meni saliin kolme opiskelijaa (kaikki suomalaisia) ja yksi hoitaja (paikallinen).

Supistukset oli hänelle tosi kivuliaita, eikä sängyssä makaamisesta alkuun tullut oikein mitään. Siinä me sitten vuorotellen autettiin häntä pysymään pystyssä, kun seisoma-asento tuntui hänelle sillä hetkellä parhaalta. Nainen kärsi alkuun myös pahoinvoinnista ja oksensi muutaman kerran. Tässä vaiheessa hänelle laitettiin i.v.-nesteytys.
Nainen oli hieman hädissään tilanteessa ja tarttua halaamaan Anskua. Samaan aikaan supistuksista aiheutuva kipu oli lähellä viedä naiselta jalat alta, mutta saatiin hänet onneksi sängyn laidalle istumaan. Tässäkään vaiheessa hän ei halunnut vielä käydä selälleen makaamaan. Vaikka synnytysasentoja on monia, jokainen tuossa sairaalassa synnyttävä ohjattiin selinmakuulle.
Oli siinä muutamalla paikallisella hoitajalla silmät pyöreinä, kun he tulivat saliin katsastamaan tilannetta ja näkivät meidät. Ansku varmisti ettei nainen putoa sängynreunalta, ja piti tätä kädestä kiinni, minä hieroin alaselkää ja meidän ihana Pinja Suomesta keksi käydä kastelemassa yhden tyynyliinan kylmällä vedellä, joka laitettiin naiset hartioille, se teki hänet niin kiitolliseksi.
Nainen pyysi myös kovasti anteeksi supistusten jälkeen aina reaktiotaan, mutta me yritettiin hänelle siinä sanoa, että ei todellakaan ole mitään anteeksi pyydeltävää.
Itse ponnistusvaihe ei kauaa kestänyt. Ehkä n.30 minuuttia ja äidillä oli jo ihana pieni poikavauva sylissään.
Vastasyntyneet viedään melko nopeasti syntymän jälkeen toiseen huoneeseen lämpölampun alle, ja siinä samalla seurataan vitaaleja. Kun vitaalit, ja paino on otettu, viedään vauva takaisin äidin luokse. Tässä tapauksessa äidin tikkaus oli vielä kesken, joten etsittiin hänen perhe synnytyssalin ulkopuolelta. Oli niin kaunista kun vietiin tuo poikavauva isänsä syliin. Koko perhe oli ikionnellinen.

Synnytyssali

 

Synnäriltä siirryttiin takaisin päivystykseen. Yhtenä yönä töihin tullessamme yksi hoitajista tuli kysymään olemmeko vielä työskennelleet "screening roomissa". Se on sellainen pieni vastaanotto huone, johon kaikki "ei kiirreelliset" päivystykseen tulevat potilaat laitetaan jonottamaan. Ja se jono on muuten joka ikinen yö PITKÄ.

Todettiin, että ei olla huoneessa vielä työskennelty, mutta mielellämme mennään, jos tarve vaatii. Meitä oli neljä opiskelijaa, kaksi haastatteli potilaita, kaksi mittasi vitaalit. Tämän jälkeen potilaat siirtyvät toiseen jonoon, josta he käyvät lääkärin luona, ja tämä ohjaa heidät eteenpäin. Se yö meni jonoa purkaessa, ja kyllä siinä onnistuttiin, vaikka jossain vaiheessa tuntui ettei se jono liiku ollenkaan.

Sitten koitti se kuuluisa palkkapäivän yö. Yö on kuukauden vilkkain, ja etenkin pahoinpideltyjä potilaita tuntui tulevan ikkunoista ja ovista. Monet potilaista ovat myös alkoholin vaikutuksen alaisina.
Päästiin avaamaan i.v.-yhteyksiä, tekemään tikkauksia ja muita haavanhoitoja, sekä antamaan paljon injektioita.

Viimeisellä viikolla päästiin vielä tekemään tutustumiskäynti psykiatrisessa sairaalassa ja vankimielisairaalassa. Oli tosi mielenkiintoista. Positiivisesti yllätti se, että vaikka aikaisemmissa sairaaloissa jossa oltiin oltu töissä, ei tuntunut oikein kukaan tietävän mielenterveyspotilaan hoidosta mitään. Tuolla hoitajat olivat kyllä ammattilaisia ja osaavia.
Päästiin akuutille osastolle tutustumaan ja saatiin myös osallistua psykiatrin kanssa potilaiden haastatteluun. Tutustuttiin aluksi Anskun kanssa potilaskansioihin, jotta tiedettiin vähän heidän taustojaan ennen huoneeseen tuloa. Päästiin myös tutustumaan osastoon ja potilashuoneisiin.

Tavallinen potilashuone

Eristyshuoneen ovi

Eristyshuone

Psykiatrisen sairaalan vieressä on toinen rakennus joka on vankimielisairaala. Oltiin kuultu muilta vaihtareilta, että myös sinne olisi mahdollisuus päästä tutustumaan ja kysyttiin sitä eräältä työntekijältä. Hän totesi että on hieman kiireinen, mutta voi nopeasti näyttää meille paikan ja kertoa hieman toiminnasta.
Käveltiin pieni matka sairaalan pihalta toiselle rakennukselle naisen kanssa. Kuvien otto oli tuolla kiellettyä.
Ensin mentiin ovista sisään ja metallinpaljastin porttien läpi. Mainittakoon tässä vaiheessa, että vierailun jälkeen tajusin mulla olevan sakset taskussa, mutta ei kyllä yksikään portti hälyttänyt.
Porttien jälkeen päästiin sisäpihalle jossa vangit oleilivat. Pihan perällä oli myös pieni puutarha. Työntekijä kertoi että resurssien takia puutarhaa ei ollut muutamaan vuoteen saanut käyttää, veden säästämisen vuoksi, mutta nyt vangit ovat saaneet luvan alkaa taas kasvattaa siellä mm. pinaattia.
Päästiin näkemään myös vankilaa sisältä pikaisesti. Sitä tuoksua on hieman hankala kuvailla. Meille kuitenkin kerrottiin, että viemäreissä on jotakin vikaa, ja niitä varten odotellaan korjaajaa. Vankien huoneet/sellit oli tosi yksinkertaisia. Sängyt patjoilla + yhteinen wc. Suihkutilat olivat erikseen.
Kysyttiin myös millaisista rikoksista vankeja on tuomittu. Pahin rikos oli muistaakseni kolmoismurha.
Vangit eivät ole olleet rikoksen tekohetkellä syyntakeisia, ja he ovat vankilassa potilaina. Useimmat loppuelämänsä.
Oli tosi mielenkiintoista nähdä tuokin puoli ennen lähtöä.

Viimeisenä viikonloppuna järjestettiin samanaikaisesti meidän läksiäiset ja Emilian yllätys syntymäpäivät. Meidän Tanskalainen kämppäkaveri Anne, teki aivan mahtavat sapuskat ja jokainen sai grillata mitä mieli teki. Se ilta oli ihan huippu!

Muutama päivä ennen lähtöä alkoi se kauan pelätty pakkausrumba, josta onneksi selvittiin melko kivuttomasti.
Kaikille hyvästien jätöstä ei sit voikkaan sanoa samaa. Kyllähän siinä kyyneleet nousi kun laukut pakattiin autoon, ja se todellisuus kotiin paluusta iski tauluun. Mut oli se ihana kotiinkin tulla, kun muutama ystävä odotti jo kentällä vastassa yllätyksenä.

Puhuttiin jo reissun aikana Anskun kanssa siitä, et joskus olisi mahtavaa palata takaisin namibiaan. Kun hoidettiin vaihdon jälkeisiä tarvittavia paperijuttuja meidän vaihtokoordinaattorin kanssa, tuli puheeksi mahdollisesti toisen vaihdon suorittaminen vielä opintojen aikana. Itse ei pidetty sitä oikein mahdollisena ajatuksena, koska meidän seuraava harjoittelu joka on mt-päideharkka, alkaa jo tammikuussa. Muut harjoittelut opintojen loppupäässä pitää, ja halutaankin suorittaa Suomessa.

Sitten se yllättävä juttu. Saatiin tuon keskustelun jälkeen muutama päivä myöhemmin kuulla, että vaihtoon lähtö olisi meille mahdollista, ja se tulisi tapahtumaan jo ensi tammikuussa. Ei muuta kun budjetit kuntoon ja sen jälkeen todettiin, että tällaista mahdollisuutta ei kyllä jätetä käyttämättä. Niin uskomattomalta kun se tuntuukin, lennot on varattu ja uusi seikkailu edessä.

En ole vielä päättänyt kirjoittelenko tulevalta jaksolta blogia, joten tässä vaiheessa kiitos kaikille lukijoille jotka on mun yhdys_sanavirheitä kestänyt näinkin pitkälle.

Jokaiselle vaihtoa harkitsevalle terveisinä, että kyllä kannattaa. Maailma on aika iso paikka ja mikä sen mahtavampaa kun avartaa sitä itselle vähän lisää.

Hanna kiittää ja kuittaa!