Murunen matkasta

Nyt on kuulkaas kaverit viimeiseen vuorokauteen mahtunut niin paljon mahtavuutta! Mainittakoon tässä vaiheessa jo, että kirjoitus sisältää kuvia, mitkä eivät sovi herkille. Aloitetaan eilisestä. Työpäivän jälkeen lastenosastolla, kotiuduttiin ja nautittiin altaalla auringosta. Meillä oli jo aijemmin ollut puhetta talon isännän perheen omistamasta farmista, jossa voisi nähdä eläimiä, ja halukkaille voisi olla tiedossa myös mahdollisesti ratsastusta. Keskustelu farmille menosta jäi silloin vain ajatukseksi, sillä täälläpäin asioiden "järjestelyyn" (lue: aikaansaamiseksi) voi joskus kulua viikkoja. Isäntä ei toki myöskään omista farmia, joten ensin täytysi keskustella asiasta hänen vanhempiensa kanssa. Kaikkien yllätykseksi eilen iltapäivästä tää meidän vuokranantaja ilmoitti, että nyt kävi kuulkaas tytöt sellainen juttu, että hänen on lähdettävä farmille auttamaan veljeään. Veljen auto oli sammunut keskelle savannia, ja tarvittavia vehkeitä korjaamiseen ei paikan päällä ol

Moikka taas! Nyt on muutama harkkapäivä takana Katutura State Hospitalissa. Kerrompa siis muutaman sanan nyt tämän kaupungin keskussairaalan meiningeistä. Ensimmäisenä päivä oltiin sovittu, että tavataan meidän perehdyttäjä klo.8 sairaalan aulassa. Oltiin kuitenkin monesti kuultu, että häntä voi joutua odottamaan pitkäänkin, koska tää "Afrikan aika" ei oo ihan yhtä minuutin tarkka kun meillä Suomessa. Tästä viisastuneina lähdettiin reippaasti kyselemään vastaantulevilta hoitajilta, mistä voisimme kyseisen sisaren löytää. Täällä hoitajat siis kutsuvat aina toisiaan sisariksi, etu- tai sukunimiä puhekielessä ei kuule oikeastaan ollenkaan. Kyllä siinä muutama kerros tuli käytyä läpi kahdenksan kerroksisesta sairaalasta, kunnes vastaamme käveli nainen jolta kysyimme neuvoa. Kesken lauseen kuitenkin huomasimme hänen nimikyltistään, että edessämme seisoi juuri etsimämme henkilö. Sisar kertoi, että ei ollut huomannut ajan kulua ja oli juuri lähdössä etsimään meitä. Hän oli i

Aamulla kun avasin silmät, oli hetken aikaa melko epätodellinen olo. Yhteensä kuudentoista tunnin lentojen ja vähintään yhtä monen tunnin kentillä odottelun jälkeen, vihdoinkin täällä. Ajallisesti koko reissu Helsinki - Lontoo - Etelä-Afrikka - Namibia meni aika nopeasti ja stressittömästi. Heathrown kenttä oli mun mielestä tosi kiva! Opasteet oli todella selkeät ja vaikka meidän välilaskun pituus ennen seuraavaa lentoa olikin 9h, ei aika käyny pitkäksi. Sain jopa otettua tunnin tirsat ennen lentoa Johannesburgiin. Heathrown kenttähän on kokonaisuudessaan tosi laaja, ja jatkolennolle päästäksemme meidän tuli käyttää niin bussia kuin kentän omaa metroa. Vaikka edellä mainittu saattaa kuulostaa hurjalta, liikkuminen siellä on niin hyvin suunniteltu, että kaikki tapahtuu tosi helposti. Käytiin Lontoon kentällä myös syömässä Gordon Ramseyn ravintolassa, ja vitsit että olikin yksinkertanen mutta herkullinen aamupala! Jopa mun kammoamat sienet oli hyviä. Lento Lontoosta Johannesbur

Tässä sitä istutaan sohvalla, kone sylissä, passi ja purkat pakattuina käsimatkatavaroissa, ja mietitään että mitähän seuraava kolme kuukautinen eteen tuo. Olen 23-vuotias, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa ensihoidon linjaa opiskeleva nainen,sisko ja avovaimo. Opintoja mulla on takana reilu puolitoista vuotta, ja taustalta löytyy vuoden lukio kokeilu, merkonomin paperit, välivuoden huumaa, sekä tuskanhikiset 2 vuotta logistiikkainsinöörin opintoja. Vähän on haettu omaa tietä, ja välillä tuntu et se oma kinttupolku on kasvanu jäkälää jo niin kauan et ei sitä voi edes löytää. Mutta varoituksen sana, nyt aijon kertoa sen kaikista kliseisimmän, latteimman ja kuluneimman sanonnan mitä maa päällään kantaa. "Asioilla on tapana järjestyä, pitää vaan löytää se oma juttu". Ja niinhän siinä piru vie kävi. Tähän mennessä opintoja oon päässyt suorittamaan jo kolme harjoittelujaksoa. Ensimmäinen niistä oli perushoidoharjoittelu, jonka suoritin hoivakodissa. Mulla oppi