Wealth and poverty in the same package

Viikonlopun rientojen uuvuttamana minäkin maltan istahtaa koneen ääreen kirjoittelemaan.
Siitä onkin kulunut muutama viikko kun viimeksi päivittelin kuulumisia ja jotkut innoikkaimmat lukijat (kiitti äiti ja isi) ovatkin jo kyselleet, että missäs se seuraava teksti oikein viipyy.
Täällä päässä hommat skulaa paremmin kuin hyvin!

Viime kirjoituksessa kerroin vähän kokemuksia leikkurin puolelta, ja siellä työskenneltiinkin vielä muutama päivä päivityksen jälkeen.
Pääsin niiden aikana avustamaan leikkaavaa lääkäriä sormen amputaatiossa sekä toisessa pienessä operaatiossa. Koko aika leikkurissa oli todella mielenkiintoista ja pääsimme tutustumaan moniin upeisiin ihmisiin.

Leikkurijakson jälkeen me lähdettiin minilomalle. Sitä varten tehtiin sairaalalla pidempiä päiviä, että saadaan tunnit täyteen lomailua varten.
Meidän aivan ihana isäntä auttoi todella paljon matkan suunnittelussa, ja lähti myös meidän kuskiksi koko reissulle. Hänen lisäkseen matkaan lähti kuusi tyttöä. Minä ja Ansku, meidän Saksalaiset kämppikset, sekä kaksi Tanskalaista tyttöä joihin ehdittiin tutustua muutama päivä aikaisemmin.
Aamulla pistettiin kamppeet kasaan, pakattiin ne minibussiin ja lähdettiin liikkeelle.

Ennen ensimmäistä yöpymispaikkaa pysähdyttiin matkan varrella krokofarmilla, ja päästiin maistamaan sitäkin herkkua. Täällä on kyllä tullut syötyä vaikka mitä eri elukoita, mutta seeprapihvi on mun ehdoton lemppari.

Ensimmäinen etappimme oli Etoshan kansallispuisto, jossa yövyimme kaksi yötä. Odotettiin kovasti mitä kaikkea tullaan siinä ajassa näkemään. Ne odotukset muuten ylitettiin aika kovaa ja korkeelta.
Leirintäalueita Etoshassa on useampi, ja me mentiin siihen kaikista kauimmaiseen. On hassua miten ensin ajetaan 80km savannilla, missä ei kirjaimellisesti ole yhtään mitään, ja sitten saavutaan kauniille leirintäalueelle. Saapuessamme paikalle oli jo aika myöhä, ja pitkän ajomatkan uuvuttamina ruvettiin aika pikaisesti pistämään telttoja kasaan. Pimeällä savannilla niiden pystytys meni yllättävän kivuttomasti. Leiritulella valmistetun illallisen jälkeen kömmittiin kaikki tyytyväisinä makuupusseihimme keräämään voimia seuraavaa päivää varten.

Leirintäalue päivällä

Aamulla heräsimme aikaisin, ja napattiin aamiaiset autoon mukaan, jotta päästiin mahdollisimman ripeästi matkaan. Ajeltiin koko päivä savannilla ja se oli huikeeta!! Mahtava tunne, kun nähtiin villinorsut, kirahvit, hyeenat, seeprat, strutsit, knuut ja antiloopit autosta ihan muutamien metrien päästä. Ehdoton kohokohta oli leijonapariskunta juomapaikalla, jota ihasteltiin autosta aika pitkän aikaa. Oli tosi upeaa nähdä eläimet niiden oikeassa elinympäristössä.

Illalla pitkän ajomatkan jälkeen käveltiin tyttöjen kanssa vielä leirintäalueen lähellä olevalle juomapaikalle, johon oli rakennettu ns.katsomo. Siellä yönpimeydessä ihasteltiin vielä usempaa sarvikuonoa, jotka tuli vilvoittelemaan veden äärelle. Jokainen meistä meni varmasti tyytyväisyyttä huokuen tuon päivän jälkeen nukkumaan.

Seuraavana aamuna nukuttiin vähän pidempään, pakattiin taas teltat autoon ja jatkettiin matkaa kohti Swakopmundia. Siellä yövyttiin upeassa rantahuvilassa, joka oli aikamoinen yleellisyys leirintäalueen jatkoksi. Olin jo ennen koko Namibian reissua päättänyt että hyppään Swakopmundissa Skydiving hypyn, jos sää silloin vain sen sallii.
JA KUINKA SIISTIÄ SE OLI. Ei riitä kyllä adjektiivit kuvaamaan sitä adrenaliiniryöppyä kun pienkoneen ovi aukeaa ja istahdat reunalle ns.tyhjän päälle. Hyppy suoritettiin siis tietenkin ammattilaisen kanssa. Korkeutta oli reilu kolme kilometria, ja vapaapudotus kesti 35-45 sekunttia jonka jälkeen hyppykaveri avasi varjon. Hauskuus ei loppunut vielä siihen, vaan tämän jälkeen sain itse ottaa ohjat käsiin ja ns.pyöriä varjon kanssa taivaalla. Koko hommasta jokainen hyppääjä sai muistoksi myös kuvia ja videon.

Hypyn jälkeen skydiving paikan pitäjät näyttivät meille hieman kaupungin yöelämää. Ihana reissu, ihania uusia ja vanhoja tuttuja, sekä taas kourallinen uusia unohtumattomia kokemuksia.

Lomailun jälkeen koittaa kuitenkin arki, ja edellinen viikko ollaankin taas painettu töiden merkeissä.
Leikkurista siirryttiin Teholle. Itselle kyseisellä osastolla on tullut vastaan reissun ensimmäiset ns. rankemmat fiilikset ja pieni kulttuurishokki. Sitä on suoraan sanottuna hieman hankala edes pukea sanoiksi. Maassa maan tavalla, ja resurssit täällä ovat mitä ovat. Etenkin tuolla sairaalassa missä työskennellään. Mutta uskallan väittää, ja oikeastaan tiedän, että oikealla asenteella pystyttäisiin myös paljon parempaan.
Hoitosuhde potilaan ja hoitohenkilökunnan välillä on niin tavattoman erilainen kuin Suomessa. Potilaiden, tai omaisten kanssa ei halutessaan tarvitse kommunikoida oikeastaan ollenkaan, mulla tulee välillä sellainen olo, että osastolla ei varmasti monikaan tiedä tilanteestaan juuri mitään. Itse en tietenkään sorru kyseiseen käytökseen, mutta sen näkeminen turhauttaa välillä pirusti. Ja tietysti meillä kielimuuri on hidasteena myös, koska kaikki potilaat eivät ymmärrä tai osaa puhua englantia ollenkaan. Kuvien otto teholla on ymmärrettävistä syistä kielletty, joten nyt mennään teksti-painoitteisesti.
Osastolla on kaiken ikäisiä. Tällä hetkellä nuorin potilas on muistaakseni seitsemän vuotias, ja aivan käsittämättömän monisairas poika. Vanhin potilas on päälle seitsemänkymmenen. Potilaat ovat todella erikuntoisia, osa on hengityskoneissa sedatoituna, osa pystyy halutessaan kommunikoimaan.
Osastolla on kokoajan aika kova meteli, eikä potilailla ole oikeastaan mitään yksityisyyttä. Välillä tuntee itsensä aika voimattomaksi, kun jokainen monitori osastolla tuntuu hälyttävän jotakin, eikä hoitajilla ole mikään kiire tarkistaa asiaa. Siinä sitä sitten itse kipitetään kurkkimassa jokaista monitoria. Mulle tärkeintä on kuitenkin se, että tekee itse parhaimpansa, silloin saa varmasti jotain hyvää aikaiseksi.
Ensimmäinen päivä meillä meni perehdytyksessä osaston tapoihin, ja tutustuessa potilastapauksiin. Yksityishuoneessa makasi 19-vuotias poika, joka oli halvaantunut. Papereissa luki, että poika oli kärsinyt tasapainohäiriöistä satunnaisesti noin kolmen viikon ajan ennen sairaalaan hakeutumista. Sairaalaan tullessa alaraajat olivat heikot, eikä hän pystynyt enää kävelemään. Hitaasti voimat olivat lähteneet myös yläraajoista, ja tällä hetkellä pojalta on lähtenyt myös puhekyky. Kysyin lääkäriltä mikä pojan diagnoosi on johon sain vastaukseksi, "en tiedä". Osastopäiviä teholla hänellä on takana nyt viisitoista. Osasta teksteistä en saanut mitään selvää, koska lääkärien käsialaa on niin vaikea lukea. Huomio kiinnittyi kuitenkin siihen, että ennen puhekyvyn menettämistä kun pojalta oli kysytty vointia, hän oli aina vastannut että vointi on hyvä. Tämän jälkeen lääkärin kommentti asiaan oli, että poika on silminnähden selvästi kipeä. Ja siihen kiteytyy eräs todella suuri kulttuuriero. Ihmiset on täällä ihan lapsesta asti jo sanoinkuvaamattoman lujahermoisia. Ei sitä kipua vaan näytetä. Se pistää samaan aikaan mut niin nöyräksi, mutta myös vähän surulliseksi.
Seuraavana päivänä aloitettiin työpäivä klo7.00 ja meidät jaetiin hoitopareihin, joilla jokaisella oli oma potilas. Itse työskentelin paikallisen, 2 vuotta sitten valmistuneen sairaanhoitajan kanssa. Hän oli tosi mukava, Potilaamme oli keski-ikäinen nainen, joka oli saapunut isosta operaatiosta teholle edellisiltana. Hän oli hengityskoneessa ja kevyesti sedatoituna, eli reagoi puheeseen esim. avaamalla silmiä. Tehtäväni oli seurata tunnin välein naisen vitaaleja sekä vointia ja merkitä ne ylös isolle paperilakanalle joka on potilasvuoteen vieressä. Paperilla näkyy potilaan nimi, ikä, päivät teholla, syy miksi teho-hoitoa tarvitaan, vitaalit sekä nestelista.
Autoin myös sairaanhoitajaa potilaan pesuissa, ja yllättyin että edes käytäntöä "puhtaasta likaiseen" ei käytetä täällä. Yritin siinä sivussa autella, mutta hoitaja sanoi, että hän haluaa näyttää minulle ensimmäisellä kerralla miten pesu tehdään. Noh, siinä sitä sitten katseltiin.
Ensi viikko menee vielä teholla, ja odotan kovasti, että pääsen itse tekemään hommia, nyt kun ns.perehdytys on käyty läpi.

Sit on vielä pakko kertoa vähän meidän loppuviikosta. Perjantaina pidettiin vapaapäivä sairaalalta, ja käytiin Katuturassa "Home of Good Hope" nimisessä paikassa. Kyseessä on eräänlainen köyhille lapsille tarkoitettu soppakeittiö. Katutura on täällä todella köyhää aluetta, ja ihmiset asuu siellä sellaisissa pelleistä kasatuissa taloissa.

 Kun noustiin autosta, vastassa oli kymmeniä ja taas kymmeniä lapsia. Heillä oli perjantaina paikan 10-vuotisjuhlat joten aluetta oli koristeltu värikkäin naruin ja ilmapalloin. Meille kerrottiin, että normaalina päivänä paikalla käy syömässä n.200-300 lasta, mutta nyt paikalle oli odotettavissa n.500 kävijää. Oli todella inspiroivaa ja upeaa keskustella paikkaa pyörittävien naisten kanssa, osa heistä rahoittaa toimintaa ulkomailta, mutta he olivat juhlapäivän kunniaksi matkustaneet paikanpäälle.
Sydän suli kun lapset olivat niin välittömiä ja rohkeita. He tulivat halaamaan, pyysivät päästä syliin ja ihmettelivät kovasti tatuointeja.

Alkuun eräs pitäjistä piti puheen, jossa hän kertoi hieman paikan historiasta, kuinka kaikki sai alkunsa ja kiitti perustajia. Siinä jouduin minäkin pyyhkimään muutaman kyyneleen silmäkulmasta. Puheen jälkeen paikalle saapui muutama nuori erilaisten soittimien kanssa, ja kaikki lapset lauloivat yhteen ääneen juhlan kunniaksi. Se oli niin kaunista.

Jokin hyväntekeväisyysjärjestö oli lahjoittanut lapsille myös leluja, joita me jaoimme heille ryhmissä. Lelut olivat siis käytettyjä, sellaisia mitä me suomessa viedään keräykseen. Tuntui hassulta antaa eräällekkin pojalle lahjaksi laskettelulasit, mutta voi sitä ilon määrää, hän huusi onnessaan englanniksi, että juuri ne hän oli toivonutkin saavansa lelujen seasta. Lelujen lisäksi lapsille jaettiin pussi, missä oli sipsiä ja karkkia, sekä pillimehu.
Loppupäivästä paikalle tuotiin kaksi isoa kattilallista ruokaa, ja lapset järjestäytyivät jonoon. Sen jonon päätä minä en ehtinyt nähdä ennenkuin lähdimme. Autoimme ruoan jakamisessa, ja ohjasimme lapsia vuoronperään istumaan sisälle, koska kerralla sinne mahtui n.30-40 lasta.
Joidenkin lasten matka paikan päälle kävellen kestää tunteja, ja päivällinen jonka he keittiöllä syövät voi olla vuorokauden ainoa ateria. Pihalla oli lisäksi monta kannellista ämpäriä vettä, josta lapset kävivät vuorotellen hakemassa muutamalla mukilla vettä.

Sisätilat

Ruokajono

Olihan siinä taas kerran aika sanaton olo päivän päätteeksi kun lähdimme takaisin kotiin, mutta lapset olivat siellä oikeasti pyyteettömästi onnellisia. Home of Good Hope on heille turvapaikka, jossa heistä pidetään huolta.

Kiitollisena kohti uutta viikkoa. Tsau!